Lähetyssaarnaajan lähtiessä

Hilja Aaltonen

Olet jälleen lähdössä kauas pois,

yön äänet sielussas soittaa.

Et sammuttaa sitä säveltä vois,

sen kaukainen kutsu voittaa.

Se on lähetyskutsu, se velvoittaa,

muut sävelet sielussas vaientaa.

Se on arpa Jumalan työn,

se on kutsumus päivän ja yön.

Tupa puitten katveessa kyyhöttää,

näet laudat ikkunan eessä.

Sydän jälleen uhrinsa ojentaa,

kivun tunnet, ja kyyneleessä

on kimmellys nöyrän kiitoksen.

Olet kulkija elämän uhritien,

sen onnen ja kärsimyksien.

Oven kahvassa viivyt siunaten,

jätät tuvan ja poistut hiljaa.

Vain multaan kätketty jyvänen

voi kasvaa iäisyysviljaa.

Sydän tuntee, muistot koskettaa,

yli niidenkin kutsumus velvoittaa.

Mutta kerran aamussa uuden maan

tuvan pienoisen kylvö on loistossaan.

Se temppeli kotoisen maiseman

oli lietenä Jumalan.