Esirukoilijani on ystäväni

Ellei olisi henkilöitä jotka viettävät aikaa rukouksessa työmme sekä meidän puolesta; emme uskaltaisi olla lähetystyössä mukana. Joka päivä on vaaroja täynnä. On tienhaaroja joissa oikea käännös on työn etenemistä ja väärä käännös sen perääntymistä. Lehden mukaan Taiwanilla varastetaan kaksi lasta joka viikko! Eniten viedään 3-5 vuotiaita. Voit kai arvata kuinka vanhoja lapsemme ovat. Vaan 40% heistä löytyvät. Liikenne yksistään on sellainen ettei ilman hyvää syytä sinne tee edes mieli lähteä. Veteraani lähetitkin rukoilevat koko sen ajan kun ovat ratin takana. Kobra käärmeet jokapäiväinen vaara. Sairaudet vievät voimia ja työintoa. Lapset tietenkin eniten kärsivät. Isänä se joskus aiheuttaa kysymyksiä: onko tämä tarpeellista, ollaanko oikealla asialla, miksi Jumala ei paranna vaikka niin paljon rukoillaan? Kuitenkin niinkuin Taiwanilainen lääkärimme sanoi: minun lääkkeet ja sinun rukoukset parantavat. Sanoin kerran kiitollisena puheessa että kun esirukoilijat pääsevät perille niin ensimmäisen tuhannen vuoden aikana riittää vaan aikaa kuulemiseen siitä mitä rukoukset ovat saaneet aikaan. Todellisen esirukoilijan tuhannet rukoukset saavat aikaan sellaisia joita emme pysty kuvittelemankaan. Heikommankin rukoilijan saavutuksien tulokset voivat kestää tuhat vuotta, onhan taivaassa tuhat vuotta niinkuin päivä. Kun katson esirukoilijoiden listaa, (ne jotka tiedän) niin huomaan erään huolestuttavan piirteen. Esirukoiliat ovat vanhemman sukupolven riveissä. Mitä tapahtuu kun nämä sotilaat pääsevät voittajina perille? Missä ovat nuoret esirukoilijat? Herran työ on aina mennyt eteenpäin rukous taistelulla. Miten käy jos ei synny uusia rukous sankareita? En tarkoita vaan niitä jotka käyvät rukous kokouksissa vaan niitä jotka viettävät aikaa yksin Herran kasvojen edessä, taistellen pimeyden valtoja vastaan, valloittaen vihollisen alueita, lukittujen ovien takana missä heitä ei kukaan ihminen näe. Opetetaanko tällaista raamattu kouluissa vai jääkö se teologian, ym. varjoon? Häpeän itsekin kun seuraan muslimi ystävän viittä rukous hetkeä päivässä. Oletko koskaan pyytänyt Jumalaa tekemään sinusta esirukoilijaa? Pääset jaloon seuraan kun löydät itsesi heidän riveistä. Kun kodissamme pidämme kokouksia niin pidämme myös rukous hetken, vaikka vieraamme olisivat kaikki buddhalaisia. Teroitamme rukouksen tärkeyttä jo silloinkin kun he eivät sitä ymmärrä. Vasta uskoon tulleetkin rohkeavat rukoilla ääneen koska ovat tottuneet siihen. Se on Kiinalaiselle luonteelle vaikeaa koska ovat hyvin kainoja. Pyydetään rukous aiheita ja kiitos aiheita, tämä vakuuttaa heille että me palvomme elävää Jumalaa joka vastaa rukousiin. Voi kun te kuulisitte niitä ihmeellisiä rukous vastauksia joita nuoret ovat saaneet kokea. Se rohkaisee heitä ja myös meitä. Mutta entä esirukoilija? Kuinka harvoin hän saa tietää rukouksien tulokset. Ihmisenä me haluamme nähdä työmme tulokset. Kun rakentaja lähtee iltaisin työstään on päivän työ usein näkyvillä. Esirukoilija kuitenkin jatkaa sisukkaasti taistelussaan vaikka tietää että vain harvoin saa kuulla tuloksista. Se kuitenkaan ei ole päämäärä, vaan olla kuulianen rakkaalle Mestarille. 1 Sam 15:22, Kumpi on Herralle mieleen, polttouhrit vai kuuliaisuus? Kuuliaisuus on parempi kun uhri, totteleminen parempi kun oinasten rasva. (uusi käännös) Saamme usein kirjeitä jossa sanotaan että muistamme teitä rukouksin. Se on rohkaisevaa ja siunaamme teitä tehtävässänne. Tässä esirukoilijoille yksi rukous tulos: Olimme kaupassa jo kassalla kun 3 v.Elizabeth (Eppu) kiipesi selkäni takana olevalle kaiteelle. Juuri kun tarjosin kassa neidille rahoja niin Eppu yritti hypätä selkään. Koska siirryin niin hän tippui pää edeltä sementti lattialle. Lyödessään hänen niska myös taittui ja hän jäi siihen makaamaan. Kun nostin hänet siitä varovasti ylös niin hän alkoi itkemään. Kun laitoin häntä seisomaan niin jalat eivät kantaneet. Hän itki koko matkan kotiin ja kun laskimme hänet sänkyyn niin perheenä laskimme kädet päälleen ja pyysimme lasten parasta parantajaa koskettamaan. Aamulla kun heräsi oli kaikki ennallaan. Pari viikkoa ennen tapahtumaa Eppu kertoi että pian hän lähtee taivaaseen. Kun yritin estää sanomalla miten ikävä meillä tulee, niin hän vaan päättäväisesti sanoi menevänsä kuitenkin. Kun sai tietää että ei sieltä ole takaisin tuloa niin muutti vastahakoisesti mielensä. Joulu ostoksilla menimme taas kahdestaan siihen kauppaan. Eppu sanoi että tämä on se kauppa jossa tippui. Kun kerroin uudelleen mitä silloin tapahtui niin hän muisti lisätä että jalat eivät kannattaneet. Sitten hän kysyi: miten minä sitten parannuin? Vastasin että Jeesus kuuli rukouksen ja kosketti sinua ja paransi. Epun vastaus: "sitten kun me mennään taivaaseen niin annan ison suukon ja huggien (halauksen) Jeesukselle." Kiitos teille esirukoilijat! Olette meille hyvin rakkaat. Ari, Ruth ja lapset. Taiwan 1992

Takaisin Lähetyskertomuksiin